"Nyt sytytämme kynttilän..." Tärkeimmät ensin eli oikein rauhaisaa ensimmäistä adventtia ja samalla minun syntymäpäivääni kaikille! Todellakin, joulukuun ensimmäinen päivä on aivan nurkan takana ja se tarkoittaa sitä, että tasan kahden viikon päästä me karistamme kiinalaiset pölyt uusista feikkikengistämme Finnairin sinivalkoisten siipien nostaessa meidät ilmaan Pudongin kansainvälisen lentokentän kiitoradalta. Tuosta kahdesta viikosta vietämme Shanghaissa enää vaivaiset seitsemän päivää, toiset seitsemän makaamme reporankana Pohjois-Thaimaan kanssa samoilla korkeuksilla sijaitsevan Hainanin saaren lumivalkoisilla hiekkarannoilla. Parhaillaan tuolla maailman kakkos-Hawaijilla lomailevat luokkatoverini ovat raportoineet, että säät ovat suosineet siinä määrin ettei kolmenkympin suojakertoimella varustettu aurinkovoide tahdo riittää suojaksi. Täydellistä lepoa ja rajatonta rusketusta odotellessa.

Pahoittelen tätä kolmen viikon blogihiljaisuutta, mutta viimeiset viikot ovat sujuneet tämän kirjoituksen otsikon mukaisesti lopunaikoja odotellessa. Uskokaa tai älkää, mutta kyllä se tavallinen arki lopulta löysi tiensä tännekin. Viikonloput on pikkuhiljaa alkaneet tuntua taas viikonlopuilta ja maanantait yhtä tympeiltä kuin Suomessakin. Enää ei huvita taittaa kahden tunnin hikistä ja töyssyistä matkaa täyteen ahdetuissa busseissa ja metroissa päästäkseen kiertelemään kojuja, joissa kaikissa on samat krääsät kuin viereisessäkin. Enää ei huvita maksaa kiskurihintaa päästäkseen nähtävyyksiin vain ärsyyntyäkseen kaikista kiinalaisten rasittavista tavoista, kuten etuilusta, sylkemisestä, tuijottamisesta, supinasta, huijaamisesta, tönimisestä, miesten pitkistä kynsistä ja epäluonnollisen hitaasti kävelyvauhdista. Viime aikoina on tullut valokuvattuakin harmittavan vähän alkuaikoihin verrattuna, koska monille tavallisen kiinalaisen elämäntavan hurmaaville yksityiskohdille aina pikkulasten reikäpyllyhousuista vanhoihin hedelmäkauppiaisiin ja kerjäläisiin on tullut sokeaksi, koska niitä näkee kaiken aikaa. Pitäisi yrittää petrata nyt kun aikaa vielä on. Joitain kuvia olen kuitenkin lisännyt taas osoitteeseen: http://s760.photobucket.com/albums/xx247/jarkkoriikka/ . Tämä sama lopunajan tuntu vaikuttaa vallanneen myös Jarkon ja useimmat koulutoverini. Tyypillisen viime viikkoina käydyn keskustelun repliikit ovatkin olleet jotakuinkin seuraavat:

A: Mieti, parin viikon päästä me jo pakkaillaan ja ollaan tekemässä lähtöä Suomeen!
B: Niinpä!
(lyhyt hiljaisuus)
B: Vähän siistiä päästä nukkumaan omaan sänkyyn ja nähdä kaikkia tuttuja!
A: Niinpä!
(lyhyt hiljaisuus)
A: Mä käyn kyllä ostamassa kaupasta heti maitoa ja ruisleipää ja Fazerin sinistä ja kunnon juustoa ja...
B: Niinpä! Ja mä meen heti saunaan.
(lyhyt hiljaisuus)
B: Mieti, parin viikon päästä me jo pakkaillaan ja ollaan tekemässä lähtöä Suomeen!
A: Niinpä!
(hiljaisuus)

Kaikki joululahjatuliaiset ja omat shoppailutkin alkavat olla tehtyinä ja minulle tätä rojua onkin kertynyt (taas) sen verran ruhtinaallisesti, että osa pitää laittaa matkaamaan Suomeen China Postin mukana. Syksykin on epäilyksettä saapunut Shanghaihin. Lehdet ovat alkaneet pikkuhiljaa kellastua ja muutamat puut ovat jo aivan paljaita. Pari viikkoa sitten lämpötila putosi käytännössä yhdessä yössä kymmen astetta ja välillä ollaan käyty öisin ihan pakkasrajan tuntumassa. Eräänä aamuna ulkona satoi jopa hetken ajan jotain rännäntapaista. Kalsareista ja hansikkaista luopuminen kokonaan ei tunnu kovinkaan todennäköiseltä kun tällaisiin lämpötiloihin yhdistää merenrantakaupungin hyytävän viiman ja kovan ilmankosteuden. Viime aikoina kynttilöiden polttelu ja lepääminen joko minun tai Jarkon asuntolalla on ollut se kaikista mieluisin ajanviettotapa eikä mitään maata mullistavaa muutenkaan ole tapahtunut. Jarkko viimeistelee parhaillaan loppuesseitään ja lukee kiinan kielen kurssin päättävään tenttiin. Minun kuuden viikon työharjoittelunikin on kirjallista raporttia vailla suoritettu - läksiäisiäni juhlittiin päiväkodilla viime perjantaina. Sain lahjaksi lasten antamien kuolapusujen lisäksi hellyyttävän huonolla englanninkielellä täytetyn työharjoittelun arviointilomakkeen, pashminahuivin sekä valokuvakansion, jossa on kuvia lapsista ja minusta harjoittelujaksoni ajalta.

Yhden työharjoitteluviikon suoritin XinHua Hospital nimisen sairaalan pienehköllä synnytysosastolla. Kokemus oli sanalla sanoen todella mielenkiintoinen sosiaalialan opiskelijalle, joka ei ole viettänyt aikaa sairaalassa juurikaan oman syntymänsä jälkeen. Koko viikon minua ja neljää suomalaista sairaanhoitajaopiskelijaa luultiin kätilöopiskelijoiksi, joten heti ensimmäisen aamun alkajaisiksi heitimmekin leikkaussalivaatteet hengityssuojaimineen päälle ja astelimme seuraamaan metrin päästä kuinka ihmisen alku leikataan vatsasta ulos keisarien tyyliin. Kymmenen minuuttia veren hajuisessa kliinisessä tilassa sai minut katumaan liian lämmintä pukeutumistani ja aamulla tyhjäksi jäänyttä vatsaani. Hiki, nälkä, pitkä paikallaan seisominen, repeävän nahan ääni, päsrkyvä lapsivesi ja istukan venyvät kalvot aiheuttivat heikohkon olon. Kiinassa keisarileikkaus suoritetaan tekemällä aina ensin matala viilto, jonka jälkeen kaksi ihmistä repii voimiensa takaa kunkin vatsanpeitteiden kerroksen auki. Kuulostaa ja näyttää kauhuelokuvamatskulta, mutta ilmeisesti revitty haava paranee nopeammin. Tulevina päivinä mikään ei tuntunut enää miltään koska keisarileikkauksia näki niin paljon - niitä kun tehdään täällä liukuhihnatyönä. Seuraava potilas kärrätään sisään heti kun edellinen on kursittu kokoon. Luonnollisestikaan edellisen veriä ei paljoa putsailla alta pois. Muutenkin hygienian taso oli kammottavan huono. Joku säilytti eväitään leikkaussalin kaapissa steriilien instrumenttien vieressä. Jonkun istukka ja muu mössö oli muovipussissa jääkaapin päällä. Pätkä napanuoraa pyöri taukohuoneen lattialla. Samalla mopilla pestään sekä käytävän, vessan että leikkaussalin lattiat.

Synnäriviikon huipennukseksi pääsimme seuraamaan alatiesynnytystä. Nuoren näköinen äiti synnytti ilman kivunlievitystä kuten kiinalaiset naiset muutenkin, ainoastaan väliliha puudutettiin ennen silpomista. Enpähän ole koskaan kuullut kenenkään huutavan niin tuskissaan. Kätilön tuki rajoittui suun tukkimiseen ja polvien läpsimiseen. Yli tunnin ponnistamisen jälkeen syntyi kuitenkin terve poikavauva. Aika päräyttävä kokemus! Myös pikkuruisten keskosena syntyneiden kaksospoikien keisarileikkauksen seuraaminen oli todella hieno kokemus - sattuneista syistä. Ja tietenkin kiinalaisten (todella pienisilmäisten) vauvojen hyssyttely ja silittely nyt oli muutenkin mukavaa "työtä". Semmoista tänne Shanghaihin nyt, kun reissua on takana 80 päivää ja jäljellä säälittävät 14. Jännityksellä jään odottamaan jääkö tämä viimeiseksi Kiinasta kirjoitetuksi blogitekstiksi vai vieläkö ehdin kertoa teille Hainanin matkasta.

-Riikka