"Nyt sytytämme kynttilän..." Tärkeimmät ensin eli oikein rauhaisaa ensimmäistä adventtia ja samalla minun syntymäpäivääni kaikille! Todellakin, joulukuun ensimmäinen päivä on aivan nurkan takana ja se tarkoittaa sitä, että tasan kahden viikon päästä me karistamme kiinalaiset pölyt uusista feikkikengistämme Finnairin sinivalkoisten siipien nostaessa meidät ilmaan Pudongin kansainvälisen lentokentän kiitoradalta. Tuosta kahdesta viikosta vietämme Shanghaissa enää vaivaiset seitsemän päivää, toiset seitsemän makaamme reporankana Pohjois-Thaimaan kanssa samoilla korkeuksilla sijaitsevan Hainanin saaren lumivalkoisilla hiekkarannoilla. Parhaillaan tuolla maailman kakkos-Hawaijilla lomailevat luokkatoverini ovat raportoineet, että säät ovat suosineet siinä määrin ettei kolmenkympin suojakertoimella varustettu aurinkovoide tahdo riittää suojaksi. Täydellistä lepoa ja rajatonta rusketusta odotellessa.

Pahoittelen tätä kolmen viikon blogihiljaisuutta, mutta viimeiset viikot ovat sujuneet tämän kirjoituksen otsikon mukaisesti lopunaikoja odotellessa. Uskokaa tai älkää, mutta kyllä se tavallinen arki lopulta löysi tiensä tännekin. Viikonloput on pikkuhiljaa alkaneet tuntua taas viikonlopuilta ja maanantait yhtä tympeiltä kuin Suomessakin. Enää ei huvita taittaa kahden tunnin hikistä ja töyssyistä matkaa täyteen ahdetuissa busseissa ja metroissa päästäkseen kiertelemään kojuja, joissa kaikissa on samat krääsät kuin viereisessäkin. Enää ei huvita maksaa kiskurihintaa päästäkseen nähtävyyksiin vain ärsyyntyäkseen kaikista kiinalaisten rasittavista tavoista, kuten etuilusta, sylkemisestä, tuijottamisesta, supinasta, huijaamisesta, tönimisestä, miesten pitkistä kynsistä ja epäluonnollisen hitaasti kävelyvauhdista. Viime aikoina on tullut valokuvattuakin harmittavan vähän alkuaikoihin verrattuna, koska monille tavallisen kiinalaisen elämäntavan hurmaaville yksityiskohdille aina pikkulasten reikäpyllyhousuista vanhoihin hedelmäkauppiaisiin ja kerjäläisiin on tullut sokeaksi, koska niitä näkee kaiken aikaa. Pitäisi yrittää petrata nyt kun aikaa vielä on. Joitain kuvia olen kuitenkin lisännyt taas osoitteeseen: http://s760.photobucket.com/albums/xx247/jarkkoriikka/ . Tämä sama lopunajan tuntu vaikuttaa vallanneen myös Jarkon ja useimmat koulutoverini. Tyypillisen viime viikkoina käydyn keskustelun repliikit ovatkin olleet jotakuinkin seuraavat:

A: Mieti, parin viikon päästä me jo pakkaillaan ja ollaan tekemässä lähtöä Suomeen!
B: Niinpä!
(lyhyt hiljaisuus)
B: Vähän siistiä päästä nukkumaan omaan sänkyyn ja nähdä kaikkia tuttuja!
A: Niinpä!
(lyhyt hiljaisuus)
A: Mä käyn kyllä ostamassa kaupasta heti maitoa ja ruisleipää ja Fazerin sinistä ja kunnon juustoa ja...
B: Niinpä! Ja mä meen heti saunaan.
(lyhyt hiljaisuus)
B: Mieti, parin viikon päästä me jo pakkaillaan ja ollaan tekemässä lähtöä Suomeen!
A: Niinpä!
(hiljaisuus)

Kaikki joululahjatuliaiset ja omat shoppailutkin alkavat olla tehtyinä ja minulle tätä rojua onkin kertynyt (taas) sen verran ruhtinaallisesti, että osa pitää laittaa matkaamaan Suomeen China Postin mukana. Syksykin on epäilyksettä saapunut Shanghaihin. Lehdet ovat alkaneet pikkuhiljaa kellastua ja muutamat puut ovat jo aivan paljaita. Pari viikkoa sitten lämpötila putosi käytännössä yhdessä yössä kymmen astetta ja välillä ollaan käyty öisin ihan pakkasrajan tuntumassa. Eräänä aamuna ulkona satoi jopa hetken ajan jotain rännäntapaista. Kalsareista ja hansikkaista luopuminen kokonaan ei tunnu kovinkaan todennäköiseltä kun tällaisiin lämpötiloihin yhdistää merenrantakaupungin hyytävän viiman ja kovan ilmankosteuden. Viime aikoina kynttilöiden polttelu ja lepääminen joko minun tai Jarkon asuntolalla on ollut se kaikista mieluisin ajanviettotapa eikä mitään maata mullistavaa muutenkaan ole tapahtunut. Jarkko viimeistelee parhaillaan loppuesseitään ja lukee kiinan kielen kurssin päättävään tenttiin. Minun kuuden viikon työharjoittelunikin on kirjallista raporttia vailla suoritettu - läksiäisiäni juhlittiin päiväkodilla viime perjantaina. Sain lahjaksi lasten antamien kuolapusujen lisäksi hellyyttävän huonolla englanninkielellä täytetyn työharjoittelun arviointilomakkeen, pashminahuivin sekä valokuvakansion, jossa on kuvia lapsista ja minusta harjoittelujaksoni ajalta.

Yhden työharjoitteluviikon suoritin XinHua Hospital nimisen sairaalan pienehköllä synnytysosastolla. Kokemus oli sanalla sanoen todella mielenkiintoinen sosiaalialan opiskelijalle, joka ei ole viettänyt aikaa sairaalassa juurikaan oman syntymänsä jälkeen. Koko viikon minua ja neljää suomalaista sairaanhoitajaopiskelijaa luultiin kätilöopiskelijoiksi, joten heti ensimmäisen aamun alkajaisiksi heitimmekin leikkaussalivaatteet hengityssuojaimineen päälle ja astelimme seuraamaan metrin päästä kuinka ihmisen alku leikataan vatsasta ulos keisarien tyyliin. Kymmenen minuuttia veren hajuisessa kliinisessä tilassa sai minut katumaan liian lämmintä pukeutumistani ja aamulla tyhjäksi jäänyttä vatsaani. Hiki, nälkä, pitkä paikallaan seisominen, repeävän nahan ääni, päsrkyvä lapsivesi ja istukan venyvät kalvot aiheuttivat heikohkon olon. Kiinassa keisarileikkaus suoritetaan tekemällä aina ensin matala viilto, jonka jälkeen kaksi ihmistä repii voimiensa takaa kunkin vatsanpeitteiden kerroksen auki. Kuulostaa ja näyttää kauhuelokuvamatskulta, mutta ilmeisesti revitty haava paranee nopeammin. Tulevina päivinä mikään ei tuntunut enää miltään koska keisarileikkauksia näki niin paljon - niitä kun tehdään täällä liukuhihnatyönä. Seuraava potilas kärrätään sisään heti kun edellinen on kursittu kokoon. Luonnollisestikaan edellisen veriä ei paljoa putsailla alta pois. Muutenkin hygienian taso oli kammottavan huono. Joku säilytti eväitään leikkaussalin kaapissa steriilien instrumenttien vieressä. Jonkun istukka ja muu mössö oli muovipussissa jääkaapin päällä. Pätkä napanuoraa pyöri taukohuoneen lattialla. Samalla mopilla pestään sekä käytävän, vessan että leikkaussalin lattiat.

Synnäriviikon huipennukseksi pääsimme seuraamaan alatiesynnytystä. Nuoren näköinen äiti synnytti ilman kivunlievitystä kuten kiinalaiset naiset muutenkin, ainoastaan väliliha puudutettiin ennen silpomista. Enpähän ole koskaan kuullut kenenkään huutavan niin tuskissaan. Kätilön tuki rajoittui suun tukkimiseen ja polvien läpsimiseen. Yli tunnin ponnistamisen jälkeen syntyi kuitenkin terve poikavauva. Aika päräyttävä kokemus! Myös pikkuruisten keskosena syntyneiden kaksospoikien keisarileikkauksen seuraaminen oli todella hieno kokemus - sattuneista syistä. Ja tietenkin kiinalaisten (todella pienisilmäisten) vauvojen hyssyttely ja silittely nyt oli muutenkin mukavaa "työtä". Semmoista tänne Shanghaihin nyt, kun reissua on takana 80 päivää ja jäljellä säälittävät 14. Jännityksellä jään odottamaan jääkö tämä viimeiseksi Kiinasta kirjoitetuksi blogitekstiksi vai vieläkö ehdin kertoa teille Hainanin matkasta.

-Riikka
 

Alkaneen marraskuun kunniaksi me heitettiin reput selkään ja otettiin suunnaksi Anhuin maakunnassa sijaitseva Huang Shan, keltainen vuori. Tätä Kiinan kauneinta vuoristoa on kuvattu pyhäksi Buddhan otsaksi, johon aurinko aina paistaa. Vajaan kuuden tunnin (aivan liian vähillä vessatauoilla varustettu) bussimatka vei meidät Shanghain kaupallisten neonvalojen loisteesta ja saasteisesta ilmasta aitoon maaseutumiljööseen, jossa riisihattupäiset vanhukset kuljeskelivat hakku olallaan viljelyksiään silmäillen kanojen ja lehmien pyöriessä jaloissa. Viikonloppureissumme ajan yövyimme oikein ystävällisen kiinalaisen perheen pyörittämässä hostellissa. Mielestämme hinta-laatusuhde oli täysin kohdallaan vaikkakin ensimmäisen yön viiden euron huoneessamme jouduimme nukkumaan lähestulkoon ulkovaatetuksessa paksujen täkkien alla palellen. Jugurtitkin säilyivät yön yli syötävinä kirjoituspöydän päällä - banaanit sen sijaan paleltuivat syömäkelvottomiksi.

Lauantaiaamuna heräsimme yhtä aikaa auringon kanssa ja aloitimme seikkailun. Mukavasti tuulessa keinuva kaapelihissi kiidätti meidät vaelluspolkujen ääreen luonnonmuovaamien graniittisten muotojen ja ikiaikaisten käppyrämäntyjen ylitse. Syksy ja sen lehdettömät puut, raikas ilma, huojuvien paksujen bambujen läpi siivilöityvä valo ja satumaisen jylhät rotkot saivat minut kaivamaan esiin kiinalaisen Yun Shoupingin runon, jonka talletin puhelimeni muistiin keskellä parhainta Suomen suvea. Illan tuuli, aamun kuura; ne tekevät yksinäisyydestä kauniin. Täällä Kiinassa ihan kaikki on lähtökohtaisesti väärennettyä ja epäaitoa aina kananmunista lähtien, mutta Huang Shan oli jotain luonnollista. Kyllä siinä tunsi itsensä hyvin pieneksi, kun samoilua ja loputtomien portaiden kapuamista oli takana muutama tunti ja enimmät turistiryhmät olivat jääneet taakse. Ei niitä maisemia kyennyt vangitsemaan kameralla, mutta meidän ponnistelujen tuloksia on nähtävillä photobucketissa piakkoin. Jollei upeita maisemia oteta lukuun niin minun mielestäni meidän kuuden tunnin vaeltelun kohokohta oli, kun minä ja Jarkko kiinnitettiin yhteistuumin meidän nimillä varustettu rakastavaisten lukko mahtavan pudotuksen äärellä olevaan kettinkikaiteeseen kuvaamaan meidän sitoutumista. Avaimet heitettiin rotkoon. Nyt me ei päästä ikinä toisistamme eroon  Ja sitten pikakelauksella kaikki muu mitä tässä kahden viikon aikana on tapahtunut:

- minä teetätin itselleni mittatilaustyönä 40 eurolla ihanan villakangastakin - en malta odottaa, että saan astella se päälläni Helsinki-Vantaalle ensi kuussa

- kävimme 492 metrillään maailman kolmenneksi korkeimmassa pilvenpiirtäjässä ihailemassa tätä väliaikaista kotikaupunkiamme lintuperspektiivistä

- saimme varattua lennot ja majoituksen Hainanin paratiisisaarelle joulukuuksi - siispä vähän reilun kolmen viikon päästä me maataan palmujen alla ja snorklataan

- minä olin elämäni ensimmäisessä kolarissa - minua kyydittäneen taksin takapuskuri löysi uuden paikan takakontista kuorma-auton tuupattua sen ensin irti

- näimme kuuden tunnin aikana neljä onnettomuutta - sadan läheltä-piti-tilanteen ohella

- täällä oli ensimmäistä kertaa alle kymmenen astetta lämmintä ja voi pojat miten kylmyys osaakin täällä porautua luihin ja hytimiin, heti alkaa nenä vuotaa

- tutuistuin kiinalaisiin sairaanhoitajaopiskelijoihin, jotka muuttavat tammikuussa Suomeen mahdollisesti pysyvästi - kiinalaisia vieraita siis ehkä tiedossa

- minä kävin vieraana kiinalaisessa kodissa - olo oli kyllä todella tervetullut ja tarjoilut aivan hävettävän hyvät suhteessa tulotasoon

- minä olen nyt kahden pienen pojan kummitäti

- matkan puoliväli tuli ja meni, nyt jäljellä on enää vain 2/3 ja minun työharjoittelustakin alle puolet - vähiin käy Kiina-päivät

Tässä kaikki tällä erää. Wan'an - Hyvää yötä!

- Riikka

Kolme lämpimän oranssia kynttilää levittämässä appelsiinin tuoksua huoneeseen, edessä kuppi höyryävän puhdistavaa vihreää teetä ja hieno biisi soimassa taustalla. Nyt on hyvä hetki kirjoittaa lokakuun viimeinen blogikirjoitus. Tämän kirjoituksen otsikko viittaa siihen uskomattomaan seikkaan, että ylihuomenna eli keskiviikkona lokakuun 28. päivä tänä herran vuonna 2009 koittaa meidän Kiinan matkamme puoliväli. Se tarkoittaa sitä, että ainakin minä alan kääntää ajatuksiani pikkuhiljaa ja hyvillä mielin kohti kotia, joulua ja ruisleipää. Olenkin jo tuttuun tyyliini eli enemmän kuin hyvissä ajoin aloittanut joulukorttien kirjoittamisen iltapuhteinani ja marraskuun alkaessa annan itselleni luvan kuunnella Raskasta ja Raskaampaa Joulua.

Tämä puolivälin etappi teki konkreettiseksi ajan kulumisen ja sen, että ihan pianhan tässä tehdään jo lähtöä. Nyt takaraivossa onkin alkanut jyskyttää pieni stressinpoikanen ja hännän alle on syttynyt tuli - miten me ehditään tehdä kaikki? Liian monet nähtävyydet, ostospaikat, ravintolat ja tapahtumat on käymättä. Juhlamekot ja talvitakit teettämättä. Monet uudet tuttavuudet tapaamatta. Ja jopa mahatauti sairastamatta. Voisinkin veikata, että tulevina viikonloppuina me kaksi viiletetään ympäri Shanghaita kuin mielipuolet etenkin kun arkisin ei enää juurikaan ehdi/jaksa tutustua kaupunkiin johtuen minun viikko sitten alkaneesta työharjoittelusta. Teen siis sosionomi(AMK)- tutkintoni toista työharjoittelua Shanghailaisen päiväkodin Rabbit-ryhmässä. Seuraavien viiden viikon ajan saan siis hoivata reilua paria kymmentä supersuloista, kolmivuotiasta nappisilmää. Kaikenkaikkiaan tässä päiväkodissa on lapsia vajaat kolme sataa ja opettajiakin on melkein 50. Tässä muutamia ensimmäisen viikon aikana tekemiäni huomioita, jotka saattavat kiinnostaa teitäkin:

- päiväkodin tilat ovat oikein hyvät, avarat ja valoisat - plussaa etenkin ihanan satumaisesta sisustuksesta
- hoitajat pitävät lapsia sylissä vain pakon edessä - lasten läpsiminen taas on jokapäiväistä
- luokkatilassa on hienoja leluja, mutten ole nähnyt vielä kertaakaan aidosti vapaata leikkiä ilman lavastetun tilanteen tuntua
- vaikka melkein jokainen lapsi osaa syödä itse, ruoka syötetään niin kovalla kiireellä ja ilman ruokajuomaa, että melkein joka kerta joku oksentaa
- kertaalleen puklautettukin ruoka kelpaa syötettäväksi
- kolmivuotiaita istutetaan puisilla penkeillä suurin osa päivästä, penkeiltä seurataan mm. kuinka jokainen käy vuorollaan pissalla (ei täällä mitään pyyhitä)
- ulkona ollaan kerrallaan vain parisenkymmentä minuuttia ja silloinkin leikitään joko opettajan johdolla tai tietyssä leikkipisteessä esimerkiksi kiipeilytelineessä
- hikoilemista tunnutaan pitävän niin vaarallisena, että pahimpia hikipinkoja saatetaan istuttaa pihalla ja paidan ja selän väliin laitetaan pyyhkeet hikeä imemään
- päiväkodissa painotetaan selkeästi musiikkia ja tanssia, ainakaan vielä ei olla askarreltu tai piirretty kertaakaan
- jo kolmevuotiailla on joka päivä puoli tuntia englanninkielen opetusta, englanninkielenopettajan kasvatustyyli taas on aivan oma kauhutarinansa
- lapsia lahjotaan joka päivä kekseillä ja karkeilla opetuksen yhteydessä, yhden pojan etuhampaat ovatkin jo huomattavan harmahtavat         
- joka aamu lapset vetävät pihalla käden lippaan, kun Kiinan lippu hilataan salkoon kansallislaulun soidessa
- lapset nukkuvat päivittäin kahden ja puolen tunnin päiväunet, nukuttamiseen liittyy jotain hämärää sillä meitä ei koskaan päästetä tätä toimitusta näkemään
- meillä työharjoittelijoilla on joka päivä kolmen tunnin "ruokatauko", jota yritetään kuluttaa pelaamalla korttia, nukkumalla, opiskelemalla tai shoppailemalla
- ryhmäni kolmesta kiinalaisesta työntekijästä vain yksi puhuu auttavaa englantia, joten työyhteisön välinen kommunikointi on todella vähäistä

Lienee siis totuudenmukaista sanoa, että kiinalainen päivähoitokulttuuri eroaa jonkin verran kotimaisesta ottaen huomioon, että tässä on vielä kyse kalliista ja kiinalaisittain erittäin tasokkaasta yksityispäiväkodista. Totuttelemista riittää kyllä, mutta kaikesta tästä kritiikistä huolimatta täytyy todeta, että kiinalaiset lapset ovat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin suomalaiset eli sööttejä. Myös ryhmän kiinalaisista työntekijöistä nuorin, minun lähiohjaajani Mickey on vaiteliaisuudestaan huolimatta todella herttainen. Viime viikonloppuna Jarkkokin ehdi matkaamaan opiskelukiireiltään tänne minun luokseni Nanhuin kaupunginosaan. Perjantaina me lähetettiin laivarahdilla kaksi laatikollista matkamuistoja ja joululahjoja kohti Suomea. Pakettien pitäisi olla määränpäässään hieman ennen meidän paluutamme Pohjois-Pohjanmaalle. Zhoupun postitoimistossa onnistuimme keräämään melkoisen letkan tuskastuneen turhautuneita kiinalaisia. Ei siinä mitään, että lähetettävää tavaraa oli kertynyt viisi muovipussillista, mutta kun jokaikinen tavara legopaketteja myöten avattiin ja käytiin läpi ja tongittiin ja tunnusteltiin ja pengottiin ja pakattiin taasen. Lauantaina lähdimme heti aamusta taksilla kohti Shanghain villieläinpuistoa. Sää oli mitä parhain: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tuuli viilensi lämpötilan juuri sopivaksi. Puistomaisen vehreässä eläintarhassa minun kokoisteni kurkien kanssa käyskennellessä menikin koko päivä. Kuvia eläintarhasta ja muualta löytyy internetosoitteesta http://photobucket.com/ vaihtamalla sivun oikean yläreunan images-nuolesta kohdan search for people ja kirjoittamalla sitten valkoiseen kenttään hakusanan jarkkoriikka. Lähipäivinä aion laittaa kuvia vielä lisemminkin!  

Puolitoista kuukautta seikkailua takana ja toinen mokoma vielä edessäpäin!

-Riikka

 

Olemme sittemmin palanneet turvallisesti tänne idän Pariisiin, Whore of the Eastiin, joka tuttavallisemmin Shanghaina tunnetaan. Kummitätini Annen lahjoittama suojelusenkeli oli kuitenkin ilmeisesti joutunut reissun aikana töihin, koska kotiuduttuamme huomasin sen siiven katkenneen. Onnistuneesta Pekingin reissusta huolimatta oli mukava palata vanhoille kulmille ja Shanghai ottikin meidät vastaan tutun pilvisenä ja kosteana. Kuten olen aiemmin kertonutkin, täällä ilmankosteus on usein 80 prosentin luokkaa, mutta Pekingissä se oli vain 40%. Kuiva ja huonolaatuinen ilma otti kyllä limakalvojen päälle ja olen ihan varma että haluatte tietää tämän: räkäkin muuttui harmaaksi   Huomattavan paljon pohjoisemmasta sijainnistaan johtuen pääkaupungissa oli myös kymmenisen astetta viileämpää ja selvää syksyn tuoksua ilmassa ja sekös minulle passasi. Harmi ettei menty vielä miinuksen puolelle. Pekingissä oli myös:

- paljon enemmän länkkäreitä, kuulimme muutamaan otteeseen jopa kaunista suomen kieltä
- paljon enemmän englantia puhuvia kiinalaisia
- enemmän oikein ystävällisiä ja avuliaita kiinalaisia
- paljon röyhkeämpiä ja silmiinpistävämpiä huijareita
- aggressiivisempia kauppiaita
- Pizza Hutteja ihan joka nurkalla ja siitä johtuen myös...
- huomattavan paljon lihavia kiinalaisia, jotka täällä meillä päin ovat harvinaisuuksia
- Shanghaista poikkeava arkkitehtuuri, matalampi rakennuskanta

Heti saapumisiltana kävimme kahdestaan iltakävelyllä paikallisella snackstreetillä, jossa myydään tyypillisiä kiinalaisia pikkupurtavia, kuten seivästettyinä sätkiviä skorpioneja, kalmareita, toukkia ja törröttäviä kananjalkoja. Voin vannoa, että tuoksut olivat huumaavia. Etenkin Jarkko, joka ei ymmärtänyt suun kautta hengittämisen hienoutta, näytti aika pahoinvoivalta. Meidän matkamme osui kyllä hyvin huonoon saumaan, sillä täällä Kiinassa on vietetty viime aikoina kaikkien aikojen pisintä, kahdeksan päivän mittaista kansallista lomaa Kiinan kansantasavallan 60-vuotisitsenäisyyspäivän kunniaksi. Näiden juhlallisuuksien vuoksi osa hienoimmista nähtävyyksistä oli suljettuna ja ne mitkä olivat auki, tulvivat kiinalaisia. Jo hieman ennen Pekingiin lähtöämme matkasin Jarkon asunnolle niin täydellä metrolla, että sisälle pääsi vain ottamalla lujan juoksuvauhdin kyynärpään terävin kohta eteenpäin sojottaen. Ehkä kaikkein suurin pettymys oli se, että emme päässeet näkemään kaikkien rakastaman puhemies Maon maallisia jäännöksiä. Yritimme tavata tätä herttaista velikultaa kahteen otteeseen, mutta kummallakin kerralla mausoleumi oli suljettuna. Taivaallisen rauhan aukio eli Tian'an Men Guangchang oli kuitenkin jo itsessään hyvin vaikuttava nähtävyys, jossa oli täysi karnevaalimeininki päällä. Kaikki kiinalaiset (ihan oikeasti tuntui, että aukiolle oli pakkautunut kirjaimellisesti kaikki kiinalaiset) vauvasta vaariin marssivat sotilasjonojen jatkeena suihkulähteiden ohi, yllään sydämenmuotoisia punakeltaisia tarroja, keisarinnan hiuspantoja, olympia-mitaleita ja kommunistilätsiä.       

Pettymys numero kaksi oli se, ettemme päässeet näkemään myöskään Pekingin luonnonhistoriallisen museon mielenkiintoisinta osiota, jossa esillä on aitoja, nesteeseen säilöttyjä ruumiita, raajoja ja elimiä. Näyttelyssä on myös poikkileikkauksia ihmisruumiista. Kuulostaa ehkä groteskilta, mutta ainakin minusta olisi ollut erittäin mielenkiintoista nähdä mitä minun sisältäni löytyy. Kaiken tämän karmaisevan hienon matskun sijaan tutustuimme dinosaurusmaahan muiden tasoistemme kanssa. Yhden aamupäivän ajan vierailimme keisarin kämpillä eli kielletyssä kaupungissa. Tämänkin sinänsä vaikuttavan ja ainakin legendaarisen paikan hohdokkuutta heikensi se, että juuri mihinkään rakennuksista ei päässyt sisälle vaan kultaisia valtaistuimia ynnä muuta sai ihailla vain ulkopuolelta, köyden takaa yhtäaikaa viidenkymmenen kiinalaisen kanssa. Ja kun kaikki rakennukset näyttivät ulkoapäin hyvin samankaltaisilta, niin tämä paikka oli enemmän kuin nähty, kun vihdoin ja viimein löysimme tien ulos tältä julmetun isolta alueelta, josta monen tunnin sompailusta huolimatta näimme vain reilu puolet. Kulkiessamme pihamaalla ja Korkeimman sopusoinnun salin ohitse kehittelin ajankuluksi kierossa mielessäni hienoja ajatuskulkuja siitä, kuinka menneinä aikoina, juuri tällä kohdalla hovin mielistelevät eunukit ovat liittoutuneet juonittelevan keisarinnan kanssa ja sopineet keisarin salamurhasta (pitäisiköhän kirjoittaa joku tee-tylsästä-historiallisesta-nähtävyydestä-mielenkiintoisempi-for-dummies-opas?)

Torstaina kävimme Kiinan muurilla. Alunperin olin pyöritellyt suunnitelmaa siitä, että varaisimme koko päiväksi taksin, joka ajaisi meidät Kiinan muurille tekemään noin neljän tunnin ja kymmenen kilometrin minivaelluksen. Ajanpuutteen ja laiskuuden vuoksi päädyimme kuitenkin osallistumaan hotellimme järjestämälle matkalle, joka oli todella kökkö. Opastetulle matkallemme kuului aivan liian paljon rahastusmielessä järjestettyjä vierailuja jade, silkki ja tee tehtaisiin sekä myymälöihin. Muurilla ehdimme olla vain vaivaisen tunnin, joka oli mielestämme aivan liian vähän. Ylös rinteille mentiin lasketteluhissillä ja alas laskettiin satoja metrejä piiiiiiitkää liukumäkeä, jossa sai aika hurjat vauhdit. Maisemat olivat kuitenkin upeat ja minä jopa ikuistin meidän nimet muurin tiiliskiviin. Myös matkaseura ansaitsee kyllä tässä yhteydessä muutaman sanasen. Minun ja Jarkon lisäksi matkalle osallistui ainoastaan hyvin pikkuinen, mutta oikein mukava Singaporelainen pappa. Tällä miekkosella oli kiinalaiset sukujuuret, mutta hän puhui hyvää englantia. Tämän papan lisäksi ystävystyimme myös sievän, valkoisen pitkäkarvaisen katukissan kanssa, joka likaisessa turkissaan aukoi roskapusseja ruokaa etsien. Peking oli historiallisuudellaan ehdottomasti käymisen arvoinen paikka vaikkei kaupunki poikennutkaan Shanghaista niin paljoa että mitään älytöntä VAU!-tunnetta olisi syntynyt.

Ainakin minun mielestäni matkamme kruunasi viimeisen Pekingin ehtoollisen nauttiminen perjantai-iltana Hard Rock Cafe Beijingissä. Oli mahtavaa illastaa Elviksen nahkatakin, Kissin Gene Simmonssin kitaran, Limp Bizkitin Fred Durstin lippiksen, Madonnan univormun ja NIKKI SIXXIN suuren kuvan ympäröimänä. Taitava livebändi soitti illan aikana monta rokkisettiä laidasta laitaan. Aivan meinasi tulla tippa linssiin, kun bändi esitti meidän toiveestamme Mötley Crüen Home Sweet Homen. Hieno hetki. Toinen itkun paikka olikin sitten, kun lasku tuotiin pöytään. Miljöö, ilmapiiri ja bändi oli ehkä ainutlaatuinen, mutta ruoka oli äärettömän ylihinnoiteltua laatuunsa nähden. Yhteisestä sopimuksesta päätimme jakaa yhden juoman ja syödä ilmaisia suolapähkinöitä mahdollisen Shanghain Hard Rock Cafen vierailumme aikana. Pekingissä tuli myös shoppailtua aika ankaralla kädellä sekä itselle että joulupukin konttiin. Vasta tänään uskalsin laskea yuan-tilanteeni ja ilokseni huomasin olevani yhä varoissani. Tästä on siis hyvä jatkaa.

Tässäpä oli näitä kokemuksia Pekingin matkalta. Yritän ehtiä huomenna lisäämään kuvia Photobuckettiin. Yli 1/3 matkasta on nyt takanapäin. Puoliväli häämöttää... Zai jian, näkemiin!

-Sa Rui Ka eli Riikka

Vihdoinkin pieni hetki aikaa kirjoitella kuulumisia tänne blogiin. Ja lisäksi digikameran rajallinen muistikortti pakotti minut jemmaamaan visuaalisen reissuraportoinnin toisaalle, joten nyt voitte nähdä muutamia otoksia matkaltamme menemällä internetosoitteeseen http://photobucket.com/ ja vaihtamalla sivun oikean yläreunan images-nuolesta kohdan search for people ja kirjoitatte sitten valkoiseen kenttään hakusanan jarkkoriikka. Osa kuvista on koulutovereideni ottamia. Luullakseni myös Jarkko tulee lähitulevaisuudessa lisäilemään kännykkäkameralla ottamiaan kuvia kyseiseen albumiin.

Uskomatonta, että edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo yli viikko! Ainakin toistaiseksi aika kuluu kyllä kuin siivillä. Melkein koko ensimmäisen Shanghain viikon asuin itseäni vuotta nuoremman Ivalolaisen terveydenhoitaja/sairaanhoitajaopiskelijan kämppiksenä. Vaikka meillä synkkaa ihan hyvin, niin viime perjantaina muutin omaan huoneeseen, johon Jarkkokin voi tulla viikonloppuisin halutessaan. Nyt siis harjoittelen elämäni ensimmäistä kertaa yksin asumista täällä meidän kommuunissa. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin eli en pelkää pimeää liikaa ja koppakuoriaisten teloittaminenkaan ei tuota suurempia ongelmia. Tulevan viikonlopun suunnitelmiin kuuluukin sitten Jarkon poikamiesboksin katsastaminen.

Tällä viikolla Shanghai on näyttänyt itsestään kovin sateisen puolen. Ilmankosteus huitelee 80-90% välillä ja iltaisin sammakoita loikkii pihalla niin paljon, että olen alkanut uskoa "sataa sammakoita"-sanonnan todenperäisyyteen. Jotain alueen sääoloista kertoo sekin, että meidän vain kolme vuotta vanhan kampusalueen pääportit ovat jo ihan ruosteessa ja toilettien katoissa näkyy kosteusvauriosta viestiviä muhkuroita. Äksöniä tähän reiluun viikkoon on mahtunut muutamankin ihmisiän verran enkä kykene millään kertomaan kuin muutamia esimerkkejä meidän viimeaikaisista touhuista:

- jetlagin aiheuttama univelka alkaa olla päihitetty ja uuteen aikavyöhykkeeseen ja elämänrytmiin alkaa pikkuhiljaa tottua
- arkiset asiat (kiinalaiset puhelinliittymät ja pankkitilit, siivous ja pyykinpesu, ruokakaupassa käynti, lenkkeily) ovat hoidossa ja uusia rutiineja alkaa syntyä
- koulunkäynti kursseineen on aloitettu täällä uudessa oppilaitoksessa ja ainakin toistaiseksi opinnot etenevät siinä sivussa
- olen suureksi yllätyksekseni osoittanut hurjaa vauhtia kehittyviä tinkaajan taitoja asioidessani paikallisten luikurien kanssa
- minuun on iskenyt sokaiseva halu tuhlata kaikki rahat kenkiin, laukkuihin ja Ed Hardyn vaatteisiin
- täysin erilaiseen kulttuuriin totuttelu edistyy pikkuhiljaa - keuhkolimojen kurlaaminen ja räkiminen ei enää häiritse ja punaisia päinkin osaan kävellä jo sujuvasti
- puikoilla syöminen sujuu jo suhteellisen hyvin, vaikkakin ruoan tilaaminen on ainaista onnenpyörää (Jarkko on päässyt maistamaan esimerkiksi sammakkoa ja munuaisia)
- ensimmäinen riksakyyti on saatu
- ainakin itseltäni paikalliseen väestöön sulautuminen sujuu ehkä liiankin hyvin, koska eräs kiinalainen nainen erehtyi luulemaan minua maanmiehekseen ilmeisesti pituuteni, keltaisen ihoni, tummien hiuksieni ja ehkä hieman vinojen silmieni vuoksi. Jarkolle lienee haastavampaa :D
- eilen osallistuimme Suomen Shanghain pääkonsulin kutsusta hänen virka-asunnollaan järjestettyyn tilaisuuteen
- olemme varanneet lentoliput ja hotellin Pekingiin, jonne lähdemme lokakuun viides päivä
- tänään pääsin myös esittämään letkajenkkaa ja suomalaisen kansanlaulun salilliselle kiinalaisia

...ja eikä siinä vielä kaikki. Sielu on ihan ääriään myöten täynnä uusia kokemuksia, mutta nyt uni vie kyllä voiton niiden purkamisesta. Kaksitoista päivää takana ja 81 vielä edessäpäin. Phiiiiuh.

-Riikka